No mutta kun joku saattaa vaikka lukea sen

Romaanini jatko-osa alkaa olla viimeistelyvaiheessa. Se ei tarkoita, että valmista alkaa tulla. Enemmänkin se tarkoittaa sitä, että töitä on vielä pirusti jäljellä ja kaikki mahdollisuudet omiin sukkiinsa sekoamiseen ovat olemassa. Kirjoitan ja deletoin, siirtelen valmiita lukuja edestakaisin, sotken aikajärjestyksen ja järjestän sen uudelleen ja kaiken kaikkiaan olen hyvällä tielläni tulossa hulluksi. Luojalle (ja työnantajalle) kiitos kirjoitusvapaasta, joka jatkuu vielä pari viikkoa.

Tämän sekoilun keskellä sain myös kiinni siitä, miksi jatko-osan kirjoittaminen on ollut kevyesti tuskaisaa. Sen kirjoittamisessa on faktori, jota ykkösessä ei ollut: kirjoittaessa tiedostaa koko ajan, että perkele, joku saattaa vaikka lukea tämän.

Ykkösosaa naputellessani suhtauduin koko projektiin aika realistisin ajatuksin. Alle viisi prosenttia kaikesta kustantamoihin tulleesta läpäisee kustannustoimittajan seulan. Olin saanut riittävän monta hylsyä tiedostaakseni, että tämä ei ollut läpihuutojuttu.

Eli esikoisromaanin kässärin kanssa saattoi irroitella aika vapaasti. Ei ollut tarvetta miettiä isompi tulokulmia eikä kohderyhmiä, kunhan vain koetti saada aikaan niin koukuttavan tarinan kuin mahdollista. Ja kun tuntui että ammun railakkaasti yli, saatoin aina ajatella, että nääh, ei tätä kukaan lue kuitenkaan.

Nyt taas mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat lukeneet ykkösosan ja tuijotan jokaista kakkososan kohtausta heidän silmälaseillaan. Eihän se nyt voi olla tästä kiinnostunut, tämä on kyllä tuolle lukijalle aivan liian siirappista, tuo lukija nimenomaan ei tykännyt tällaisista, voi voi sentään, ei tule mitään.

Siinä kun ykkösosaa kirjoittaessa olin omassa seurassani, nyt pääni sisällä pauhaa parvi entisiä, nykyisiä ja mahdollisia tulevia lukijoita, joiden äänet muodostava kaskaiden siritystä muistuttavan kuoron. Ja siihen kuoroon hukkuu jokainen järkevä ajatus.

Hmm, kaskaiden siritys. Saisikohan tämän ujutettua jotenkin kakkososaan? Paitsi että tuo tyyppi on kuullut mun käyttävän vertausta ennenkin. Ja tämä saattaa luulla, että viittaan sillä tapahtumaan x.

Tai sitten voi tietysti olla olemassa se pienenpieni mahdollisuus, että ihan itse teen elämästäni vaikeaa. Mutta ei nyt mennä siihen.

Miksi jatko-osat ovat aina ihan paskoja

Mittoja ja tilaustöitä on roikkunut kirjakaupoissa nelisen kuukautta. Tästä ajasta kolme kuukautta olen kirjoittanut sille jatko-osaa.

Jatko-osa eli päässäni jo oikeastaan ensimmäisen kässärin tekemisestä lähtien. Mutta koska olen taustaltani sisältömarkkinoinnin tekijä, ei tullut edes mieleen, että kustantamo olisi siitä kiinnostunut ennen kuin nähdään, lähteekö esikoinen liikkeelle. Toivoin, että tosikoisen (katsokaa, mä puhun kirjailijaa!) maailmalle saattaminen olisi vähän vähemmän tuskaisaa, mutta luulin, että sen julki saaminen pitäisi kuitenkin jotenkin perustella.

Joten meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun, kun lopulta arasti aloin kysellä kustannustoimittajaltani, että olisiko mitään kiinnostusta tätä jatko-osaa kohtaan ja hän vastasi, että totta kai, anna mennä, tietysti tälle otetaan jatkoa. Opin samalla istunnolla myös jotakin uutta, joka on täysin loogista, mutta jota en ollut kuitenkaan itse ajatellut: kun jatko-osaa päästään markkinoimaan, se yleensä antaa pienen sysäyksen myös ensimmäisen osan myynnille.

Ja sitten tuli se isoin pommi. Eli kun syyskuussa kysyin, milloin olisi suotavaa, että käsikirjoitus olisi valmis, kustannustoimittajani vastasi reippaasti, että onnistuisiko tammikuuksi?

Joo, totta kai. Eli siinä kun esikoista tein seitsemän vuotta, jatko-osalle ei sitten ollut ihan seitsemää kuukautta. Sana puoliintumisaika sai ihan uuden merkityksen.

Sen jälkeen tätä syksyä onkin voinut kuvailla sanonnalla ”pidä katse pallossa”. En oikein itsekään tiedä miten, mutta töiden ja pikkulapsiarjen keskellä olen sitten kuitenkin hakannut 80 liuskaa tekstiä.

Ja kuten ennenkin, olen vähän epävarma siitä, mistä tämän ajan olen ottanut.

Kotona se kyllä näkyy; kaikki kaatuu päälle. Olen silloin tällöin rykäissyt puolen tunnin raivosiivouksen, mutta mitään tavaroiden tai lelujen karsimista, kaman myymistä tai lapsen pieneksi jääneiden vaatteiden kierrätystä en ole tehnyt. Sunnuntaisin olen urakoinut muutaman ruokasatsin, joilla on yritetty elää seuraavan viikon arkipäivät. Töissä tunnit roikkuvat miinuksella, vapaa-ajalla blogit jäävät päivittämättä. Kauempana asuvien kavereiden ja kummilasten tapaaminen on jäänyt nollille.

Olen kirjoittanut taloyhtiön kerhohuoneessa, varhaisina aamuyön tunteina sängyssä lapsen vieressä, HopLopin nurkassa kuulosuojaimet päässä ja kahviloissa, kun mies ja lapsi ovat olleet kotona. Kiitos ja kunnia työnantajalle, joka lupasi kirjoituslomaa joulun ympärille, silloin olisi tarkoitus viedä tämä projekti päätökseen.

Ja syntyykö tästä sitten jotakin luettavaa? Niinpä, sen kun tietäisi.

Päinvastoin kuin voisi luulla, itsetuntoni kirjoittajana ei ole millään lailla vahvempi kuin esikoista naputellessa. Välillä tuntuu, että aivan helmeä tulossa. Useammin on olo, että apua, mitä tuubaa – kustannustoimittaja ei tule ikinä päästämään tätä läpi.

Eli siinä kuin esikoista tehtiin isoin toivein, mutta odotuksien suhteen nollat taulussa, kakkososa pusketaan maailmaan väkipakolla, aikataulua tuijottaen ja päivämääriä laskien, leukaperät kireänä ja pelko takapuolessa. Luovaa, eh?

Minä uskon kirjoittamisrutiiniin enemmän kuin inspiraatioon – en olisi koskaan kirjoittanut esikoisromaaniakaan, jos olisin jäänyt odottelemaan inspiraatiota. Mutta alan silti ymmärtää, miksi kaikki kakkososat niin kirjoissa kuin elokuvissakin ovat pääsääntöisesti aivan paskoja. Niiden syntymekanismi on ihan erilainen kuin ykkösosan ja odotushorisontti on erilainen.

Alan myös tajuta, miksi Kirjailijaliitto vaatii, että pitää julkaista kaksi romaania, jotta pääsee jäseneksi. Siinä kun esikoiskirjailijat ovat pää pilvissä kustannussopimuksen ansiosta, täytyy jatko-osan julkaisseillekin olla jokin lohdutuspalkinto.

Miksi en oikein jaksa unelmapuhetta

”Unelmat on tehty toteutettaviksi!”

”Jos sinulla on unelma, lähde rohkeasti sitä kohti!”

”Jos pystyt visioimaan unelmasi, se alkaa ohjata ajatuksiasi ja elämääsi sitä kohti.”

Tässäpä pari unelmaslogania, jotka aiheuttavat allekirjoittaneelle näppylöitä.

Kirjan kirjoittaminen oli minulle pitkään unelma. Se toteutui ja on ollut ihan mahtavaa, että se toteutui.

Mutta sekä kirjaa kirjoittaessa että sen julkaisemisen jälkeen olen huomannut olevani todella allerginen sille unelmapuheelle, joka toteutuneita toiveita ympäröi. Kun itse hakkasin eri kustantamojen ovia vuosia ja koetin löytää jostain mahdottomasta madonreiästä ajan taas uuden käsikirjoituksen kirjoittamiselle ja hiomiselle, teki mieli näyttää keskisormea jokaiselle unelmapostaukselle, joita somessa tuli vastaan.

Raaka työ, paskainen koti ja yhä uudet pettymykset tuntuivat olevan aika kaukana siitä auringonnousua kohti kävelemistä, mitä unelmapuhe tuntuu visioivan.

En tykkää unelmahöttöpuheesta senkään takia, että useimpien unelmien toteutumiseen vaikuttavat kymmenet tai sadat taustamuuttujat, joita ei näissä sloganeissa huomioida mitenkään. Tässä uutispommi: minä sain kirjan julkaistua osittain ihan sellaisten syiden takia, jotka eivät ole millään tavalla omaa ansiotani.

Olen päätynyt työpaikkaan ja saanut esimiehen, jonka ansiosta on ollut mahdollista neuvotella työelämän joustoista. Minulla on täysin ilman omaa ansiotani sellainen taloudellinen tilanne, että vajaa työaika ja pari palkatonta kirjoitusvapaata ovat olleet mahdollisia skenaarioita. Minulla on hyvin perusterve lapsi, jolloin arjen rutiinit eivät ole jatkuvasti rikki. Minulla on mies, joka ei kiukuttele, kun lähden koneen kanssa kahvilaan kirjoittamaan.

Kun tietää, että alla on olemassa turvaverkkoja, on helpompi harjoitella trapetsilla hyppäämistä.  

Ehkä en tykkää unelmapuheesta senkään takia, että se välillä kätkee sisäänsä huonosti peitellyn syyllistämisen. Jos oma unelmasi ei toteutunut, et vain tehnyt tarpeeksi töitä, et uskonut riittävästi, et ollut riittävän lahjaksi. Lyhyesti, sinä et riittänyt siihen, että unelmasi olisi toteutunut, syytä itseäsi.

Nykymaailmassa riittämättömyyden tunne riivaa ihmisiä ihan riittävästi, ei siihen tarvita enää vipuvartta tästä unelmahöyryämisestä.

Minä kirjoitin kirjan. Tein pirusti töitä sen eteen ja olen tyytyväinen lopputulokseen. Mutta en ole niin harhainen, että ajattelisin tämän olevan vain oman lahjakkuuteni ja sinnikkyyteni ansiota. Vielä vähemmän ajattelen, että onnistumiseen johti se, että olin niin kovasti onnistunut visioimaan unelmaani.

Eli pitäkää unelmapuheenne. Minä menen nyt tyhjentämään tiskikonetta ja kirjoittamaan sitä seuraavaa käsistä. Että toteutuisi ne unelmat siistimmästä keittiöstä ja seuraavasta kirjoitushommasta.

Miten romantiikkaa pitää kirjoittaa?

Kirja on ollut julkisena ja kaupoissa nyt parisen kuukautta. Täpinä on vähän laantunut mutta ei paljoa. Täytyy sanoa, että esikoiskirjan matkan seuraaminen on suurin piirtein niin siistiä kuin luulinkin.

Pari bloggaria ja bookstagrammaajaa on antanut arvioita kirjasta ja ne ovat olleet pääosin hyvin myönteisiä. Olen saanut kehuja kielen sujuvuudesta, hyvästä tarinankuljetuksesta ja työelämän suorapuheisesta kuvauksesta. Tackar och pockar.

Se, mistä jotensakin kukaan ei tunnu tykkäävän, on kirjassa oleva romantiikka. Se on selvästi kaikkien makuun jotenkin vääränlaista: liian ennalta-arvattavaa, kliseistä, viimeisimmän arvion mukaan olen luonut ”yliopettavaisen romantiikkakierteen”.

En ole näitä näkemyksiä niin kovin ihon alle ottanut. Kevyen naistenviihteen romansseissa yllätyksellisyys ei varsinaisesti ole se, mitä haetaan. Mutta kieltämättä tämä pistää miettimään, että miten hitossa sitä romantiikkaa pitäisi kirjoihin oikein ujuttaa.

Omassa kirjassani on siis täysin ok, että remontti etenee sutjakkaasti ja suhde äitiin on ongelmaton, mutta romanssi ei saisi olla näin helppo. Olemmeko oikeasti taas tässä, että kun suomalainen kirjallisuusperinne on täynnä routaa ja rospuuttoa, niin romantiikan esittäminen ongelmattomana ylittää ärsytys- ja silmienpyörityskynnyksen?

Miten se romanssi sitten olisi ollut uskottavampi? Koska päähenkilöäni Tittaa on kehuttu uskottavana hahmona, otan nyt oletusarvona, että ongelma on miespäähenkilössä. Hän on sitten vissiin vain liian täydellinen.

Jos olisin siis luonut miespäähenkilön, joka on edes osittain kusipää, olisiko romantiikka ollut parempaa? Mitä vaaditaan? Pitääkö tyypillä olla alkoholiongelma, täytyykö hänen olla puhumaton ja ärtyisä tai täysi työnarkomaani, joka jossain kohtaa romahtaa? Sivumennen sanoen, kaikkia näitä kolmea tyyppiä nähdään kirjallisuudessa sankareiden roolissa.

Rehellisesti, en tiedä. Ja vielä rehellisemmin, en ole ihan varma, välitänkö.

Edelleen, kirjoitan viihdettä. Viihteessä jotkut asiat vain ovat vähän ongelmattomampia kuin oikeassa elämässä. Se on tavallaan se pointti, jonka takia viihdettä luetaan.

Mutta lupaan jäädä miettimään asiaa. Jos joku keksii, miten kirjan romanssiin saa uskottavuutta ilman, että kumpikaan päähenkilöistä alkaa käyttää suonensisäisiä huumeita tai joutuu suljetulle osastolle, saa laittaa vinkkejä tulemaan.

Tunnereaktiot, top 7

Kun kerroin kirjoittaneeni kirjan, ihmiset olivat pääsääntöisesti ihanan onnellisia puolestani. Sain ihania onnitteluja. Ja sitten tuli niitä kommentteja, joista parin kohdalla mietin, olenko nyt oikeasti piilokamerassa. Tässä lyhyt otanta ja epäasialliset vastaukset niihin.

”Olenko mä siinä?”

Joo, totta kai olet. Koska tässä neljänkymmenen vuoden varrella unelmani on nimenomaan ollut kirjoittaa itseäni seitsemän vuotta vanhemmasta myyntijohtajasta, jonka olen tavannut reilu vuosi sitten, kun kirjan ensimmäinen versio syntyi seitsemän vuotta aiemmin. Ja koska vuosien varrella en ole tavannut juurikaan keitään muita ihmisiä. Oliko muita kysymyksiä?

”Ai sä olet saanut kustannussopimuksen? No millois meinaat ehtiä kirjoittaa sen kirjan?”

Huoh. Luulin jokaisen täysi-ikäisen tässä maassa tietävän, että kaunokirjallisuuden kustannussopimuksia ei jaella siten, että jollakulla on hyvä idea. Kustantamoon lähetetään mahdollisimman valmis ja hiottu käsikirjoitus, joka sitten joko otetaan tai jätetään tai pyydetään kirjoittamaan uusiksi. Turhauttavaa ja hidasta. Kustannussopimus ei ole mikään lähtölaukaus, se on päätepiste.

”Meinaatko sä jäädä nyt pois töistä ja ruveta vapaaksi kirjailijaksi?”

Joo, toki. Koska kirjan kirjoittamisellahan rikastuu. Laskujeni mukaan saatan saada tämän kuun myynneistä jopa kymmenen euroa. Mikäli lisätuloina haluan esim. myydä munuaisen, niin voin toki harkita tätä vapaata kirjailijan uraa.

”Ai, onko se omakustanne?”

No ei ole. Omakustanteissa ei ole mitään vikaa, mutta olen kyllä kohtuullisen ylpeä itsestäni, että riittävän tahkoamisen jälkeen löysin jonkun, joka tarjosi tämän niin sanotusti ilmaisen ulkomaanmatkan.

”Kai sä sitten omistat sen mulle?”

No voi jumalauta. Mennään eteenpäin.

”Eikö sun työnantajasi siis kustantanut tätä?”

Ei. Olen töissä lehtitalossa ja saman lipun alla purjehtii myös iso ja prestiisi kustantamo. Mutta rehellisesti, en koskaan edes tarjonnut heille tätä käsikirjoitusta enkä muutakaan. Ensinnäkin siksi, että en halunnut kusta omiin nurkkiin ja joutua henkilöstöruokalassa naama punaisena välttelemään ihmisiä, jotka olisivat hylänneet käsikirjoitukseni. Ja toiseksi sen takia, että tämä kyseinen kustantamo ei ole kallellaan kevyen viihteen suuntaan.

”Ai. Mä ajattelin, että sä olet raskaana!”

Jep, koska jos nelikymppinen nainen aloittaa keskustelun sanomalla, että sain tässä ihan mukavia uutisia, niin muuta vaihtoehtoa ei ole kuin että hän on raskaana. Kiitos ja kunnia sille naapurin mutsille, joka onnitteli kyynelet silmissä kirjauutisesta kuullessaan ja täydensin lauseen ”Mä siis pienen hetken ajattelin, että apua, oletko sä raskaana ja miten ihmeessä mä pystyn vilpittömästi onnittelemaan enkä sanomaan, että voi ei. Mutta tämähän olikin oikeasti ihana uutinen!”

Kaikista saamistani onnitteluista tämä viimeinen oli ehdoton suosikkini.  

Onko viihteellä arvoa, jos sitä ei lueta?

Elokuu on lopuillaan, kirjan julkkarit on juhlittu (niistä lisää myöhemmin) ja kirja on saapunut kauppoihin. Pari tuttua on päivittänyt hakeneensa sen hyllystä, eli se on saatavilla. Itse ajattelin tehdä pyhiinvaellusmatkan Aleksin Suomalaiseen tässä joku päivä ja käydä ostamassa oman kirjani koska mä voin. Jos näette siis ihmisen, joka liihottelee ympäri kirjakauppaa hymyillen kuin vesimelonin viipale, älkää soittako ambulanssia.

Olen ollut viikon verran semisti ylikierroksilla. Kyttään, kuinka monta ihmistä jonottaa kirjaani kirjastossa, pakkomyyn sitä tutuille ja ilahdun aina, kun kuulen, että sitä on ollut saatavilla kaupan hyllyillä.

Samalla kämmenet hikoavat joka kerran, kun mieleen tunkee epäilys: Entäs jos se ei myy?

En tiedä, onko kustantamolla myyntitavoitteita kirjani suhteen (jos on, he ovat viisaasti pitäneet sen omana tietonaan), mutta itseäni hermostuttaa ajatuskin siitä, että kirja ei löydä yleisöään ja jää hyllyihin. Olen luonteeltani jäätävän kärsimätön ja haluaisin, että painos olisi loppu suurin piirtein huomenna.

Oman lyhytpinnaisuuteni lisäksi painetta tekee jälleen kerran myös oma tausta viestinnän ja sisältömarkkinoinnin maailmassa: jos tuote ei myy, otan sen ammatillisena epäonnistumisena. Tervettä, eh?

Ehkä tässä tullaan osittain samaan aiheeseen, josta viimeksi bloggasin: minä halusin kirjoittaa vetävää viihdettä. Ja ainakin itselleni viihteen arvo on ennen kaikkea siinä, että sitä kulutetaan. En näe kovinkaan isoa arvoa viihdekirjalla, joka ei löydä lukijoitaan.

Ehkä tilanne olisi erilainen, jos olisin kirjoittanut runokirjan tai historiallisen faktateoksen. Voisin ehkä ajatella, että teoksella olisi jonkinlainen itseisarvo. Mutta viihteellä tai ainakin omalla kirjallani näen ihan puhtaasti käyttöarvon. Sen pitää päästä lukijan käsiin tai sitten se olisi voinut jäädä syntymättä.

Tai ehkä kyse on vain siitä, että aina pitää kurkottaa kuuta taivaalta. Kun hakkasin kässäriä väsymyspäissäni kasaan ajattelin, että muuta en pyydä, jos vain saisin kirjan julkaistua. No, nyt se on julkaistu ja se vielä pääsi kirjakauppojen hyllyille saakka. Joten mitä teen? Nostan rimaa.

Huoh. Välillä mietin onko ”kirjoittaja” terminä ammattiryhmä vai diagnoosi.

Minä kirjoitan viihdettä, olkaa hyvä ja ampukaa minut

Mittoja ja tilaustöitä on hyvän mielen kirja. Siinä tehdään töitä, eletään arkea, remontoidaan, rakastutaan, ollaan stressaantuneita ja etsitään omaa tapaa olla onnellinen.

Tämä kirja ei tule koskaan voittamaan kirjallisuuspalkintoja eikä saamaan ylistävää arviota kriitikoilta. Sitä ei tulla koskaan siteeraamaan ”tärkeäksi kirjaksi”, ”ajankohtaiseksi kannanotoksi” eikä ”puheenvuoroksi”.

Ja se on ihan ok.

Koska tässä tulee uutispommi: minä haluan kirjoittaa nimenomaan viihdettä. Juttuja, joissa ei ole vaikeita äitisuhteita, ei toisen maailmansodan tapahtumia, ei raiskauksia, ei henkistä väkivaltaa.

Tässä on sellainen mielenkiintoinen homma (eli ei kiinnosta ketään muuta kuin itseäni), mutta juutuin itse tosi pitkäksi aikaa lukemaan lähinnä nuortenkirjoja. En osannut suorittaa loikkaa nuortenkirjoista aikuisten kirjoihin. Miksi? Koska en ollut keksinyt sellaista asiaa kuin chick lit tai muu kevyempi kirjallisuus. Aikuisten kirjat näyttäytyivät pelottavina ja raskaina. Olin alta parikymppisenä hirvittävän herkkä, en halunnut lukea murhista enkä mistään muustakaan ahdistavasta.

Kun aloitin kirjallisuuden opinnot, törmäsin raskaisiin aiheisiin kuin tiiliseinään. 90-luvun lopun kotimaisen kirjallisuuden laitoksella nimittäin tykättiin kirjapaketeista. Suomen kirjallisuuden historia autonomian ajasta sotiin, 35 kirjaa ja muutama teoriapaketti päälle. Maailmankirjallisuuden kirjatentti oli kevyemmästä päästä, vain 17 kirjaa.

Ja etenkin suomalaisissa teoksissa kaikki rakentui sen varaan, että jotain menee vikaan, päähenkilölle käy huonosti, navetta palaa ja naapurin isännälle lapsen tehnyt menee ja hukuttautuu. Pelkkää routaa ja rospuuttoa, noin lyhyesti ilmaistuna.

Kirjallisuudenopiskeluvuosina lopetin vapaa-ajan lukemisen vähäksi aikaa kokonaan. Addiktoiduin telkkarisarjoihin (ei, tuolloin ei vielä ollut NetFlixiä) ja katsoin jokaisen romanttisen komedian, joka saapui elokuvateattereihin.

Jossain vaiheessa löysin viihdekirjat ja se oli sitten menoa. Laadukkaita kevyen kirjallisuuden kirjoittajia löytyy suomalaistenkin joukossa ja sen jälkeen, kun löysin englanniksi lukemisen, on maailma avartunut entisestään. Olen lentokentän kirjakaupoissa kuin lapsi karkkikaupassa ja ulkomailla pitää päästä tutkimaan englanninkieliset fiction-hyllyt tarkkaan.

Kevyttä viihdettä luetaan paljon, mutta jos seuraa erilaisia kirjallisuusfoorumeita, näin ei vissiin saisi olla. Aika harva ylpeilee sillä, kuinka monta chick lit-romaania on lukenut vuoden mittaan.

Ja se on vähän surullista.

Omasta mielestäni kevyellä romanttisella viihteellä on tasan kaksi funktiota. Tekstin pitää imaista mukaansa ja kirjan lukemisen jälkeen pitää olla hyvä mieli. Jos nämä kaksi asiaa toteutuvat, kyseessä on hyvä oman genrensä kirja.

Samalla tavalla kuin romanttisia komedioita on mielestäni täysin turha verrata draamoihin, toimintaelokuviin tai dokumentteihin, kevyttä hyvän mielen kirjallisuutta on täysin turha verrata Finlandia-palkintoja kahmiviin draamoihin. Molemmilla on paikkansa. Kevyempi kirjallisuus varmistaa monesti sen, että ihmiset ylipäätään lukevat ja myös kevyen viihteen osaajien joukossa on hyvin taitavia kielenkäyttäjiä.

Viihdettä ei ehkä arvosteta, mutta sitä luetaan. Good enough for me.

Joten ehkä on aika tulla viihdekaapista ulos, niin lukijana kuin tekijänä. Minä olen kirjoittanut kevyen hyvän mielen kirjan, jonka toivottavasti joku jopa lukee. Olkaa hyvä ja ampukaa minut.