Onko viihteellä arvoa, jos sitä ei lueta?

Elokuu on lopuillaan, kirjan julkkarit on juhlittu (niistä lisää myöhemmin) ja kirja on saapunut kauppoihin. Pari tuttua on päivittänyt hakeneensa sen hyllystä, eli se on saatavilla. Itse ajattelin tehdä pyhiinvaellusmatkan Aleksin Suomalaiseen tässä joku päivä ja käydä ostamassa oman kirjani koska mä voin. Jos näette siis ihmisen, joka liihottelee ympäri kirjakauppaa hymyillen kuin vesimelonin viipale, älkää soittako ambulanssia.

Olen ollut viikon verran semisti ylikierroksilla. Kyttään, kuinka monta ihmistä jonottaa kirjaani kirjastossa, pakkomyyn sitä tutuille ja ilahdun aina, kun kuulen, että sitä on ollut saatavilla kaupan hyllyillä.

Samalla kämmenet hikoavat joka kerran, kun mieleen tunkee epäilys: Entäs jos se ei myy?

En tiedä, onko kustantamolla myyntitavoitteita kirjani suhteen (jos on, he ovat viisaasti pitäneet sen omana tietonaan), mutta itseäni hermostuttaa ajatuskin siitä, että kirja ei löydä yleisöään ja jää hyllyihin. Olen luonteeltani jäätävän kärsimätön ja haluaisin, että painos olisi loppu suurin piirtein huomenna.

Oman lyhytpinnaisuuteni lisäksi painetta tekee jälleen kerran myös oma tausta viestinnän ja sisältömarkkinoinnin maailmassa: jos tuote ei myy, otan sen ammatillisena epäonnistumisena. Tervettä, eh?

Ehkä tässä tullaan osittain samaan aiheeseen, josta viimeksi bloggasin: minä halusin kirjoittaa vetävää viihdettä. Ja ainakin itselleni viihteen arvo on ennen kaikkea siinä, että sitä kulutetaan. En näe kovinkaan isoa arvoa viihdekirjalla, joka ei löydä lukijoitaan.

Ehkä tilanne olisi erilainen, jos olisin kirjoittanut runokirjan tai historiallisen faktateoksen. Voisin ehkä ajatella, että teoksella olisi jonkinlainen itseisarvo. Mutta viihteellä tai ainakin omalla kirjallani näen ihan puhtaasti käyttöarvon. Sen pitää päästä lukijan käsiin tai sitten se olisi voinut jäädä syntymättä.

Tai ehkä kyse on vain siitä, että aina pitää kurkottaa kuuta taivaalta. Kun hakkasin kässäriä väsymyspäissäni kasaan ajattelin, että muuta en pyydä, jos vain saisin kirjan julkaistua. No, nyt se on julkaistu ja se vielä pääsi kirjakauppojen hyllyille saakka. Joten mitä teen? Nostan rimaa.

Huoh. Välillä mietin onko ”kirjoittaja” terminä ammattiryhmä vai diagnoosi.

Minä kirjoitan viihdettä, olkaa hyvä ja ampukaa minut

Mittoja ja tilaustöitä on hyvän mielen kirja. Siinä tehdään töitä, eletään arkea, remontoidaan, rakastutaan, ollaan stressaantuneita ja etsitään omaa tapaa olla onnellinen.

Tämä kirja ei tule koskaan voittamaan kirjallisuuspalkintoja eikä saamaan ylistävää arviota kriitikoilta. Sitä ei tulla koskaan siteeraamaan ”tärkeäksi kirjaksi”, ”ajankohtaiseksi kannanotoksi” eikä ”puheenvuoroksi”.

Ja se on ihan ok.

Koska tässä tulee uutispommi: minä haluan kirjoittaa nimenomaan viihdettä. Juttuja, joissa ei ole vaikeita äitisuhteita, ei toisen maailmansodan tapahtumia, ei raiskauksia, ei henkistä väkivaltaa.

Tässä on sellainen mielenkiintoinen homma (eli ei kiinnosta ketään muuta kuin itseäni), mutta juutuin itse tosi pitkäksi aikaa lukemaan lähinnä nuortenkirjoja. En osannut suorittaa loikkaa nuortenkirjoista aikuisten kirjoihin. Miksi? Koska en ollut keksinyt sellaista asiaa kuin chick lit tai muu kevyempi kirjallisuus. Aikuisten kirjat näyttäytyivät pelottavina ja raskaina. Olin alta parikymppisenä hirvittävän herkkä, en halunnut lukea murhista enkä mistään muustakaan ahdistavasta.

Kun aloitin kirjallisuuden opinnot, törmäsin raskaisiin aiheisiin kuin tiiliseinään. 90-luvun lopun kotimaisen kirjallisuuden laitoksella nimittäin tykättiin kirjapaketeista. Suomen kirjallisuuden historia autonomian ajasta sotiin, 35 kirjaa ja muutama teoriapaketti päälle. Maailmankirjallisuuden kirjatentti oli kevyemmästä päästä, vain 17 kirjaa.

Ja etenkin suomalaisissa teoksissa kaikki rakentui sen varaan, että jotain menee vikaan, päähenkilölle käy huonosti, navetta palaa ja naapurin isännälle lapsen tehnyt menee ja hukuttautuu. Pelkkää routaa ja rospuuttoa, noin lyhyesti ilmaistuna.

Kirjallisuudenopiskeluvuosina lopetin vapaa-ajan lukemisen vähäksi aikaa kokonaan. Addiktoiduin telkkarisarjoihin (ei, tuolloin ei vielä ollut NetFlixiä) ja katsoin jokaisen romanttisen komedian, joka saapui elokuvateattereihin.

Jossain vaiheessa löysin viihdekirjat ja se oli sitten menoa. Laadukkaita kevyen kirjallisuuden kirjoittajia löytyy suomalaistenkin joukossa ja sen jälkeen, kun löysin englanniksi lukemisen, on maailma avartunut entisestään. Olen lentokentän kirjakaupoissa kuin lapsi karkkikaupassa ja ulkomailla pitää päästä tutkimaan englanninkieliset fiction-hyllyt tarkkaan.

Kevyttä viihdettä luetaan paljon, mutta jos seuraa erilaisia kirjallisuusfoorumeita, näin ei vissiin saisi olla. Aika harva ylpeilee sillä, kuinka monta chick lit-romaania on lukenut vuoden mittaan.

Ja se on vähän surullista.

Omasta mielestäni kevyellä romanttisella viihteellä on tasan kaksi funktiota. Tekstin pitää imaista mukaansa ja kirjan lukemisen jälkeen pitää olla hyvä mieli. Jos nämä kaksi asiaa toteutuvat, kyseessä on hyvä oman genrensä kirja.

Samalla tavalla kuin romanttisia komedioita on mielestäni täysin turha verrata draamoihin, toimintaelokuviin tai dokumentteihin, kevyttä hyvän mielen kirjallisuutta on täysin turha verrata Finlandia-palkintoja kahmiviin draamoihin. Molemmilla on paikkansa. Kevyempi kirjallisuus varmistaa monesti sen, että ihmiset ylipäätään lukevat ja myös kevyen viihteen osaajien joukossa on hyvin taitavia kielenkäyttäjiä.

Viihdettä ei ehkä arvosteta, mutta sitä luetaan. Good enough for me.

Joten ehkä on aika tulla viihdekaapista ulos, niin lukijana kuin tekijänä. Minä olen kirjoittanut kevyen hyvän mielen kirjan, jonka toivottavasti joku jopa lukee. Olkaa hyvä ja ampukaa minut.

Millä helv###in ajalla sinä kirjoitit kirjan?

Kun pullautat maailmalle kirjan nelikymppisenä pienen lapsen äitinä, tämä on yleensä se ensimmäinen reaktio. Useimmat eivät automaattisesti ajattele, että oletpa sinä lahjakas, miten hieno juttu, mikä aihe.

Ei, ensimmäinen kysymys on yleensä vilpitön ihmetys siitä, mistä olet ottanut ajan tämän kirjan kirjoittamiseen. Se ei ole missään nimessä loukkaavaa, enemmänkin otan sen kohteliaisuutena ja ihailuna. Ja jos olen ihan rehellinen, ihmettelen sitä vähän itsekin.

Mutta oikeasti, jos lähipiirissäsi on pienen lapsen isä, joka on kirjoittanut kirjan, saako hän tämän saman ihmettelyn osakseen? Kysyykö kukaan, miten sinulla on riittänyt aikaa tai aivotoimintaa pitkään luovaan projektiin, kun lapsetkin ovat pieniä? Kysyykö kukaan mieheltä, kuka hoiti sinun lastasi, kun sinä hakkasit 150 sivua romaanitekelettä kasaan – kolmeen kertaan?

Maailma ei ole vielä tasa-arvoasioissa valmis ja välillä se ottaa pattiin.

Mutta eteenpäin. Mistä siis otin ajan tämän kirjan tekemiseen?

Tuskin olisin ikinä saanut kasaan mitä julkaisukelpoista, jos en olisi joutunut pitkälle sairaslomalle keväällä 2012 tai ollut pitkään hoitovapaalla taaperon kanssa kolmea vuotta myöhemmin. Molemmat tarjosivat palkkatöistä pitemmän poissaolopätkän , joka resetoi aivot, putsasi työstressin ja nosti fiiliksen, että tässä voisi tehdä jopa jotain luovaa.

Lisäksi oli näitä arkisia ajansäästäjiä.

Minulla ei ole harrastuksia. En käy jumpissa, en kuorossa enkä lukupiirissä. Minulla ei ole yhtä ainutta asiaa töiden lisäksi, jossa pitäisi olla johonkin tiettyyn aikaan. Jos vapaa-aikaa hoitovapaalla ilmestyi (lähinnä siksi, että mies oli sitä mieltä, että voit hyvin lähteä kotoa jonnekin, hän jää lapsen kanssa), lähdin koneen kanssa kahvilaan. Kirjoittaminen ei ollut sidottua aikaan eikä paikkaan. Ja koska kirjoitan työkseni, se ei ole myöskään sidottua inspiraatioon; tekstiä syntyi silloin, kun oli aikaa.

Sain ensimmäisen älypuhelimeni vuonna 2017. Jep, luit oikein. Sitä ennen en selaillut enkä skrollaillut. Tekstiviestejä lähettelin ja pelasin välillä matopeliä. Mutta olen tuttavapiirissäni ainoa, joka vauvavuoden aikana luin 25 kirjaa. Nyt kun facebook-sovellus kummittelee omassa puhelimessani, täysin turha selailu vie helposti ajan, jota voisin käyttää kirjan parissa, omani tai muiden.

Kotonani on todella sotkuista. Siisti koti on yksi niistä asioista, joista piti päästää irti, jos halusi tehdä jotain muutakin. Taaperovuonna saatoin valita syöttötuolin jynssäämisen tai kirjan lukemisen välillä. Kun sain lapsenvahdin buukattua, piti päättää, lähetänkö hänet lapsen kanssa puistoon ja jään kotiin raivaamaan loputonta pyykkirumbaa vai otanko koneen kainaloon ja menen kirjastoon. Valitsin jälkimmäisen, joka kerta. Kotini ei todellakaan kestä lähempää tarkastelua. Kirja ehkä kestää.

Olen ylipainoinen. Tämä nyt on brutaalia, mutta kansanterveyden näkökulmasta olisi ollut parempi, jos olisin jättänyt kirjan kirjoittamatta ja viettänyt tuon ajan hikoilemalla. Sen sijaan olen mitä olen; painoindeksi reilusti suositellun yläpuolella, salilla käynyt viimeksi 1990-luvulla, ohjatussa jumpassa muistaakseni vuonna 2003. Kustannussopimus takataskussa. Elämä on valintoja.

Kaikkea ei voi saada ja kaikkea ei ehdi. Jos en olisi kirjoittanut kirjaa, mahtuisin ehkä yhtä kokoa pienempiin vaatteisiin, pysyisin nuotissa ja voisin kuvata kotiani instagramiin.

Mutta ennemmin otan sen kustannussopimuksen.

Mitä markkinointisuunnitelmalle kuuluu?

Kaksi kuukautta kustannussopimuksen syntymisen jälkeen lähdin tapaamaan tuttavaani, jolla on pitkä kokemus kirjojen markkinoinnista. Istuimme tunnin kahvilla. Sen jälkeen fiilikset olivat tällaiset.

Olo oli vähän sellainen, että olisin halunnut lyödä päätäni seinään.

Kaikki muut ympärilläni tuntuvat ottavan koko kirjahomman aika rauhallisesti. Kustannustoimittajani on koko ajan ollut iloinen, auttavainen ja äärettömän selkeä siinä, miten tästä edetään. Markkinointityyppi on loistava. Sävelet tuntuvat olevan kaikille ihan selvillä.

Itse vain kiipeilen pitkin seiniä.

Miksi?

No koska olen markkinointialalla töissä. Eli olen saarnannut sen kymmenessä work shopissa, miten tuotteen tai palvelun näkyvyyden kannalta on tärkeää aloittaa työt ajoissa. Tehdä sitä sun tätä. Näkyä tuolla sun täällä. Rakentaa omaa mediaa ja häläpälä.

Lopputulos oli, että tajusin, etten osaa mitään, en tunne ketään eikä minulla ole mitään toivoa mistään. Olen kirjoittanut kirjan, jota kukaan ei koskaan osta ja ne jotka ostavat, haukkuvat sen monisanaisesti netissä.

Perkele. Onneksi ostin reilusti skumppaa julkkareita varten. Ei tätä touhua selvin päin kestä.