Kaksi kuukautta kustannussopimuksen syntymisen jälkeen lähdin tapaamaan tuttavaani, jolla on pitkä kokemus kirjojen markkinoinnista. Istuimme tunnin kahvilla. Sen jälkeen fiilikset olivat tällaiset.
Olo oli vähän sellainen, että olisin halunnut lyödä päätäni seinään.
Kaikki muut ympärilläni tuntuvat ottavan koko kirjahomman aika rauhallisesti. Kustannustoimittajani on koko ajan ollut iloinen, auttavainen ja äärettömän selkeä siinä, miten tästä edetään. Markkinointityyppi on loistava. Sävelet tuntuvat olevan kaikille ihan selvillä.
Itse vain kiipeilen pitkin seiniä.
Miksi?
No koska olen markkinointialalla töissä. Eli olen saarnannut sen kymmenessä work shopissa, miten tuotteen tai palvelun näkyvyyden kannalta on tärkeää aloittaa työt ajoissa. Tehdä sitä sun tätä. Näkyä tuolla sun täällä. Rakentaa omaa mediaa ja häläpälä.
Lopputulos oli, että tajusin, etten osaa mitään, en tunne ketään eikä minulla ole mitään toivoa mistään. Olen kirjoittanut kirjan, jota kukaan ei koskaan osta ja ne jotka ostavat, haukkuvat sen monisanaisesti netissä.
Perkele. Onneksi ostin reilusti skumppaa julkkareita varten. Ei tätä touhua selvin päin kestä.
Mittoja ja tilaustöitä 