Millä helv###in ajalla sinä kirjoitit kirjan?

Kun pullautat maailmalle kirjan nelikymppisenä pienen lapsen äitinä, tämä on yleensä se ensimmäinen reaktio. Useimmat eivät automaattisesti ajattele, että oletpa sinä lahjakas, miten hieno juttu, mikä aihe.

Ei, ensimmäinen kysymys on yleensä vilpitön ihmetys siitä, mistä olet ottanut ajan tämän kirjan kirjoittamiseen. Se ei ole missään nimessä loukkaavaa, enemmänkin otan sen kohteliaisuutena ja ihailuna. Ja jos olen ihan rehellinen, ihmettelen sitä vähän itsekin.

Mutta oikeasti, jos lähipiirissäsi on pienen lapsen isä, joka on kirjoittanut kirjan, saako hän tämän saman ihmettelyn osakseen? Kysyykö kukaan, miten sinulla on riittänyt aikaa tai aivotoimintaa pitkään luovaan projektiin, kun lapsetkin ovat pieniä? Kysyykö kukaan mieheltä, kuka hoiti sinun lastasi, kun sinä hakkasit 150 sivua romaanitekelettä kasaan – kolmeen kertaan?

Maailma ei ole vielä tasa-arvoasioissa valmis ja välillä se ottaa pattiin.

Mutta eteenpäin. Mistä siis otin ajan tämän kirjan tekemiseen?

Tuskin olisin ikinä saanut kasaan mitä julkaisukelpoista, jos en olisi joutunut pitkälle sairaslomalle keväällä 2012 tai ollut pitkään hoitovapaalla taaperon kanssa kolmea vuotta myöhemmin. Molemmat tarjosivat palkkatöistä pitemmän poissaolopätkän , joka resetoi aivot, putsasi työstressin ja nosti fiiliksen, että tässä voisi tehdä jopa jotain luovaa.

Lisäksi oli näitä arkisia ajansäästäjiä.

Minulla ei ole harrastuksia. En käy jumpissa, en kuorossa enkä lukupiirissä. Minulla ei ole yhtä ainutta asiaa töiden lisäksi, jossa pitäisi olla johonkin tiettyyn aikaan. Jos vapaa-aikaa hoitovapaalla ilmestyi (lähinnä siksi, että mies oli sitä mieltä, että voit hyvin lähteä kotoa jonnekin, hän jää lapsen kanssa), lähdin koneen kanssa kahvilaan. Kirjoittaminen ei ollut sidottua aikaan eikä paikkaan. Ja koska kirjoitan työkseni, se ei ole myöskään sidottua inspiraatioon; tekstiä syntyi silloin, kun oli aikaa.

Sain ensimmäisen älypuhelimeni vuonna 2017. Jep, luit oikein. Sitä ennen en selaillut enkä skrollaillut. Tekstiviestejä lähettelin ja pelasin välillä matopeliä. Mutta olen tuttavapiirissäni ainoa, joka vauvavuoden aikana luin 25 kirjaa. Nyt kun facebook-sovellus kummittelee omassa puhelimessani, täysin turha selailu vie helposti ajan, jota voisin käyttää kirjan parissa, omani tai muiden.

Kotonani on todella sotkuista. Siisti koti on yksi niistä asioista, joista piti päästää irti, jos halusi tehdä jotain muutakin. Taaperovuonna saatoin valita syöttötuolin jynssäämisen tai kirjan lukemisen välillä. Kun sain lapsenvahdin buukattua, piti päättää, lähetänkö hänet lapsen kanssa puistoon ja jään kotiin raivaamaan loputonta pyykkirumbaa vai otanko koneen kainaloon ja menen kirjastoon. Valitsin jälkimmäisen, joka kerta. Kotini ei todellakaan kestä lähempää tarkastelua. Kirja ehkä kestää.

Olen ylipainoinen. Tämä nyt on brutaalia, mutta kansanterveyden näkökulmasta olisi ollut parempi, jos olisin jättänyt kirjan kirjoittamatta ja viettänyt tuon ajan hikoilemalla. Sen sijaan olen mitä olen; painoindeksi reilusti suositellun yläpuolella, salilla käynyt viimeksi 1990-luvulla, ohjatussa jumpassa muistaakseni vuonna 2003. Kustannussopimus takataskussa. Elämä on valintoja.

Kaikkea ei voi saada ja kaikkea ei ehdi. Jos en olisi kirjoittanut kirjaa, mahtuisin ehkä yhtä kokoa pienempiin vaatteisiin, pysyisin nuotissa ja voisin kuvata kotiani instagramiin.

Mutta ennemmin otan sen kustannussopimuksen.