Kun kerroin kirjoittaneeni kirjan, ihmiset olivat pääsääntöisesti ihanan onnellisia puolestani. Sain ihania onnitteluja. Ja sitten tuli niitä kommentteja, joista parin kohdalla mietin, olenko nyt oikeasti piilokamerassa. Tässä lyhyt otanta ja epäasialliset vastaukset niihin.
”Olenko mä siinä?”
Joo, totta kai olet. Koska tässä neljänkymmenen vuoden varrella unelmani on nimenomaan ollut kirjoittaa itseäni seitsemän vuotta vanhemmasta myyntijohtajasta, jonka olen tavannut reilu vuosi sitten, kun kirjan ensimmäinen versio syntyi seitsemän vuotta aiemmin. Ja koska vuosien varrella en ole tavannut juurikaan keitään muita ihmisiä. Oliko muita kysymyksiä?
”Ai sä olet saanut kustannussopimuksen? No millois meinaat ehtiä kirjoittaa sen kirjan?”
Huoh. Luulin jokaisen täysi-ikäisen tässä maassa tietävän, että kaunokirjallisuuden kustannussopimuksia ei jaella siten, että jollakulla on hyvä idea. Kustantamoon lähetetään mahdollisimman valmis ja hiottu käsikirjoitus, joka sitten joko otetaan tai jätetään tai pyydetään kirjoittamaan uusiksi. Turhauttavaa ja hidasta. Kustannussopimus ei ole mikään lähtölaukaus, se on päätepiste.
”Meinaatko sä jäädä nyt pois töistä ja ruveta vapaaksi kirjailijaksi?”
Joo, toki. Koska kirjan kirjoittamisellahan rikastuu. Laskujeni mukaan saatan saada tämän kuun myynneistä jopa kymmenen euroa. Mikäli lisätuloina haluan esim. myydä munuaisen, niin voin toki harkita tätä vapaata kirjailijan uraa.
”Ai, onko se omakustanne?”
No ei ole. Omakustanteissa ei ole mitään vikaa, mutta olen kyllä kohtuullisen ylpeä itsestäni, että riittävän tahkoamisen jälkeen löysin jonkun, joka tarjosi tämän niin sanotusti ilmaisen ulkomaanmatkan.
”Kai sä sitten omistat sen mulle?”
No voi jumalauta. Mennään eteenpäin.
”Eikö sun työnantajasi siis kustantanut tätä?”
Ei. Olen töissä lehtitalossa ja saman lipun alla purjehtii myös iso ja prestiisi kustantamo. Mutta rehellisesti, en koskaan edes tarjonnut heille tätä käsikirjoitusta enkä muutakaan. Ensinnäkin siksi, että en halunnut kusta omiin nurkkiin ja joutua henkilöstöruokalassa naama punaisena välttelemään ihmisiä, jotka olisivat hylänneet käsikirjoitukseni. Ja toiseksi sen takia, että tämä kyseinen kustantamo ei ole kallellaan kevyen viihteen suuntaan.
”Ai. Mä ajattelin, että sä olet raskaana!”
Jep, koska jos nelikymppinen nainen aloittaa keskustelun sanomalla, että sain tässä ihan mukavia uutisia, niin muuta vaihtoehtoa ei ole kuin että hän on raskaana. Kiitos ja kunnia sille naapurin mutsille, joka onnitteli kyynelet silmissä kirjauutisesta kuullessaan ja täydensin lauseen ”Mä siis pienen hetken ajattelin, että apua, oletko sä raskaana ja miten ihmeessä mä pystyn vilpittömästi onnittelemaan enkä sanomaan, että voi ei. Mutta tämähän olikin oikeasti ihana uutinen!”
Kaikista saamistani onnitteluista tämä viimeinen oli ehdoton suosikkini.
Mittoja ja tilaustöitä 