Miksi jatko-osat ovat aina ihan paskoja

Mittoja ja tilaustöitä on roikkunut kirjakaupoissa nelisen kuukautta. Tästä ajasta kolme kuukautta olen kirjoittanut sille jatko-osaa.

Jatko-osa eli päässäni jo oikeastaan ensimmäisen kässärin tekemisestä lähtien. Mutta koska olen taustaltani sisältömarkkinoinnin tekijä, ei tullut edes mieleen, että kustantamo olisi siitä kiinnostunut ennen kuin nähdään, lähteekö esikoinen liikkeelle. Toivoin, että tosikoisen (katsokaa, mä puhun kirjailijaa!) maailmalle saattaminen olisi vähän vähemmän tuskaisaa, mutta luulin, että sen julki saaminen pitäisi kuitenkin jotenkin perustella.

Joten meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun, kun lopulta arasti aloin kysellä kustannustoimittajaltani, että olisiko mitään kiinnostusta tätä jatko-osaa kohtaan ja hän vastasi, että totta kai, anna mennä, tietysti tälle otetaan jatkoa. Opin samalla istunnolla myös jotakin uutta, joka on täysin loogista, mutta jota en ollut kuitenkaan itse ajatellut: kun jatko-osaa päästään markkinoimaan, se yleensä antaa pienen sysäyksen myös ensimmäisen osan myynnille.

Ja sitten tuli se isoin pommi. Eli kun syyskuussa kysyin, milloin olisi suotavaa, että käsikirjoitus olisi valmis, kustannustoimittajani vastasi reippaasti, että onnistuisiko tammikuuksi?

Joo, totta kai. Eli siinä kun esikoista tein seitsemän vuotta, jatko-osalle ei sitten ollut ihan seitsemää kuukautta. Sana puoliintumisaika sai ihan uuden merkityksen.

Sen jälkeen tätä syksyä onkin voinut kuvailla sanonnalla ”pidä katse pallossa”. En oikein itsekään tiedä miten, mutta töiden ja pikkulapsiarjen keskellä olen sitten kuitenkin hakannut 80 liuskaa tekstiä.

Ja kuten ennenkin, olen vähän epävarma siitä, mistä tämän ajan olen ottanut.

Kotona se kyllä näkyy; kaikki kaatuu päälle. Olen silloin tällöin rykäissyt puolen tunnin raivosiivouksen, mutta mitään tavaroiden tai lelujen karsimista, kaman myymistä tai lapsen pieneksi jääneiden vaatteiden kierrätystä en ole tehnyt. Sunnuntaisin olen urakoinut muutaman ruokasatsin, joilla on yritetty elää seuraavan viikon arkipäivät. Töissä tunnit roikkuvat miinuksella, vapaa-ajalla blogit jäävät päivittämättä. Kauempana asuvien kavereiden ja kummilasten tapaaminen on jäänyt nollille.

Olen kirjoittanut taloyhtiön kerhohuoneessa, varhaisina aamuyön tunteina sängyssä lapsen vieressä, HopLopin nurkassa kuulosuojaimet päässä ja kahviloissa, kun mies ja lapsi ovat olleet kotona. Kiitos ja kunnia työnantajalle, joka lupasi kirjoituslomaa joulun ympärille, silloin olisi tarkoitus viedä tämä projekti päätökseen.

Ja syntyykö tästä sitten jotakin luettavaa? Niinpä, sen kun tietäisi.

Päinvastoin kuin voisi luulla, itsetuntoni kirjoittajana ei ole millään lailla vahvempi kuin esikoista naputellessa. Välillä tuntuu, että aivan helmeä tulossa. Useammin on olo, että apua, mitä tuubaa – kustannustoimittaja ei tule ikinä päästämään tätä läpi.

Eli siinä kuin esikoista tehtiin isoin toivein, mutta odotuksien suhteen nollat taulussa, kakkososa pusketaan maailmaan väkipakolla, aikataulua tuijottaen ja päivämääriä laskien, leukaperät kireänä ja pelko takapuolessa. Luovaa, eh?

Minä uskon kirjoittamisrutiiniin enemmän kuin inspiraatioon – en olisi koskaan kirjoittanut esikoisromaaniakaan, jos olisin jäänyt odottelemaan inspiraatiota. Mutta alan silti ymmärtää, miksi kaikki kakkososat niin kirjoissa kuin elokuvissakin ovat pääsääntöisesti aivan paskoja. Niiden syntymekanismi on ihan erilainen kuin ykkösosan ja odotushorisontti on erilainen.

Alan myös tajuta, miksi Kirjailijaliitto vaatii, että pitää julkaista kaksi romaania, jotta pääsee jäseneksi. Siinä kun esikoiskirjailijat ovat pää pilvissä kustannussopimuksen ansiosta, täytyy jatko-osan julkaisseillekin olla jokin lohdutuspalkinto.

Miksi en oikein jaksa unelmapuhetta

”Unelmat on tehty toteutettaviksi!”

”Jos sinulla on unelma, lähde rohkeasti sitä kohti!”

”Jos pystyt visioimaan unelmasi, se alkaa ohjata ajatuksiasi ja elämääsi sitä kohti.”

Tässäpä pari unelmaslogania, jotka aiheuttavat allekirjoittaneelle näppylöitä.

Kirjan kirjoittaminen oli minulle pitkään unelma. Se toteutui ja on ollut ihan mahtavaa, että se toteutui.

Mutta sekä kirjaa kirjoittaessa että sen julkaisemisen jälkeen olen huomannut olevani todella allerginen sille unelmapuheelle, joka toteutuneita toiveita ympäröi. Kun itse hakkasin eri kustantamojen ovia vuosia ja koetin löytää jostain mahdottomasta madonreiästä ajan taas uuden käsikirjoituksen kirjoittamiselle ja hiomiselle, teki mieli näyttää keskisormea jokaiselle unelmapostaukselle, joita somessa tuli vastaan.

Raaka työ, paskainen koti ja yhä uudet pettymykset tuntuivat olevan aika kaukana siitä auringonnousua kohti kävelemistä, mitä unelmapuhe tuntuu visioivan.

En tykkää unelmahöttöpuheesta senkään takia, että useimpien unelmien toteutumiseen vaikuttavat kymmenet tai sadat taustamuuttujat, joita ei näissä sloganeissa huomioida mitenkään. Tässä uutispommi: minä sain kirjan julkaistua osittain ihan sellaisten syiden takia, jotka eivät ole millään tavalla omaa ansiotani.

Olen päätynyt työpaikkaan ja saanut esimiehen, jonka ansiosta on ollut mahdollista neuvotella työelämän joustoista. Minulla on täysin ilman omaa ansiotani sellainen taloudellinen tilanne, että vajaa työaika ja pari palkatonta kirjoitusvapaata ovat olleet mahdollisia skenaarioita. Minulla on hyvin perusterve lapsi, jolloin arjen rutiinit eivät ole jatkuvasti rikki. Minulla on mies, joka ei kiukuttele, kun lähden koneen kanssa kahvilaan kirjoittamaan.

Kun tietää, että alla on olemassa turvaverkkoja, on helpompi harjoitella trapetsilla hyppäämistä.  

Ehkä en tykkää unelmapuheesta senkään takia, että se välillä kätkee sisäänsä huonosti peitellyn syyllistämisen. Jos oma unelmasi ei toteutunut, et vain tehnyt tarpeeksi töitä, et uskonut riittävästi, et ollut riittävän lahjaksi. Lyhyesti, sinä et riittänyt siihen, että unelmasi olisi toteutunut, syytä itseäsi.

Nykymaailmassa riittämättömyyden tunne riivaa ihmisiä ihan riittävästi, ei siihen tarvita enää vipuvartta tästä unelmahöyryämisestä.

Minä kirjoitin kirjan. Tein pirusti töitä sen eteen ja olen tyytyväinen lopputulokseen. Mutta en ole niin harhainen, että ajattelisin tämän olevan vain oman lahjakkuuteni ja sinnikkyyteni ansiota. Vielä vähemmän ajattelen, että onnistumiseen johti se, että olin niin kovasti onnistunut visioimaan unelmaani.

Eli pitäkää unelmapuheenne. Minä menen nyt tyhjentämään tiskikonetta ja kirjoittamaan sitä seuraavaa käsistä. Että toteutuisi ne unelmat siistimmästä keittiöstä ja seuraavasta kirjoitushommasta.