Mittoja ja tilaustöitä on roikkunut kirjakaupoissa nelisen kuukautta. Tästä ajasta kolme kuukautta olen kirjoittanut sille jatko-osaa.

Jatko-osa eli päässäni jo oikeastaan ensimmäisen kässärin tekemisestä lähtien. Mutta koska olen taustaltani sisältömarkkinoinnin tekijä, ei tullut edes mieleen, että kustantamo olisi siitä kiinnostunut ennen kuin nähdään, lähteekö esikoinen liikkeelle. Toivoin, että tosikoisen (katsokaa, mä puhun kirjailijaa!) maailmalle saattaminen olisi vähän vähemmän tuskaisaa, mutta luulin, että sen julki saaminen pitäisi kuitenkin jotenkin perustella.

Joten meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun, kun lopulta arasti aloin kysellä kustannustoimittajaltani, että olisiko mitään kiinnostusta tätä jatko-osaa kohtaan ja hän vastasi, että totta kai, anna mennä, tietysti tälle otetaan jatkoa. Opin samalla istunnolla myös jotakin uutta, joka on täysin loogista, mutta jota en ollut kuitenkaan itse ajatellut: kun jatko-osaa päästään markkinoimaan, se yleensä antaa pienen sysäyksen myös ensimmäisen osan myynnille.

Ja sitten tuli se isoin pommi. Eli kun syyskuussa kysyin, milloin olisi suotavaa, että käsikirjoitus olisi valmis, kustannustoimittajani vastasi reippaasti, että onnistuisiko tammikuuksi?

Joo, totta kai. Eli siinä kun esikoista tein seitsemän vuotta, jatko-osalle ei sitten ollut ihan seitsemää kuukautta. Sana puoliintumisaika sai ihan uuden merkityksen.

Sen jälkeen tätä syksyä onkin voinut kuvailla sanonnalla ”pidä katse pallossa”. En oikein itsekään tiedä miten, mutta töiden ja pikkulapsiarjen keskellä olen sitten kuitenkin hakannut 80 liuskaa tekstiä.

Ja kuten ennenkin, olen vähän epävarma siitä, mistä tämän ajan olen ottanut.

Kotona se kyllä näkyy; kaikki kaatuu päälle. Olen silloin tällöin rykäissyt puolen tunnin raivosiivouksen, mutta mitään tavaroiden tai lelujen karsimista, kaman myymistä tai lapsen pieneksi jääneiden vaatteiden kierrätystä en ole tehnyt. Sunnuntaisin olen urakoinut muutaman ruokasatsin, joilla on yritetty elää seuraavan viikon arkipäivät. Töissä tunnit roikkuvat miinuksella, vapaa-ajalla blogit jäävät päivittämättä. Kauempana asuvien kavereiden ja kummilasten tapaaminen on jäänyt nollille.

Olen kirjoittanut taloyhtiön kerhohuoneessa, varhaisina aamuyön tunteina sängyssä lapsen vieressä, HopLopin nurkassa kuulosuojaimet päässä ja kahviloissa, kun mies ja lapsi ovat olleet kotona. Kiitos ja kunnia työnantajalle, joka lupasi kirjoituslomaa joulun ympärille, silloin olisi tarkoitus viedä tämä projekti päätökseen.

Ja syntyykö tästä sitten jotakin luettavaa? Niinpä, sen kun tietäisi.

Päinvastoin kuin voisi luulla, itsetuntoni kirjoittajana ei ole millään lailla vahvempi kuin esikoista naputellessa. Välillä tuntuu, että aivan helmeä tulossa. Useammin on olo, että apua, mitä tuubaa – kustannustoimittaja ei tule ikinä päästämään tätä läpi.

Eli siinä kuin esikoista tehtiin isoin toivein, mutta odotuksien suhteen nollat taulussa, kakkososa pusketaan maailmaan väkipakolla, aikataulua tuijottaen ja päivämääriä laskien, leukaperät kireänä ja pelko takapuolessa. Luovaa, eh?

Minä uskon kirjoittamisrutiiniin enemmän kuin inspiraatioon – en olisi koskaan kirjoittanut esikoisromaaniakaan, jos olisin jäänyt odottelemaan inspiraatiota. Mutta alan silti ymmärtää, miksi kaikki kakkososat niin kirjoissa kuin elokuvissakin ovat pääsääntöisesti aivan paskoja. Niiden syntymekanismi on ihan erilainen kuin ykkösosan ja odotushorisontti on erilainen.

Alan myös tajuta, miksi Kirjailijaliitto vaatii, että pitää julkaista kaksi romaania, jotta pääsee jäseneksi. Siinä kun esikoiskirjailijat ovat pää pilvissä kustannussopimuksen ansiosta, täytyy jatko-osan julkaisseillekin olla jokin lohdutuspalkinto.