No mutta kun joku saattaa vaikka lukea sen

Romaanini jatko-osa alkaa olla viimeistelyvaiheessa. Se ei tarkoita, että valmista alkaa tulla. Enemmänkin se tarkoittaa sitä, että töitä on vielä pirusti jäljellä ja kaikki mahdollisuudet omiin sukkiinsa sekoamiseen ovat olemassa. Kirjoitan ja deletoin, siirtelen valmiita lukuja edestakaisin, sotken aikajärjestyksen ja järjestän sen uudelleen ja kaiken kaikkiaan olen hyvällä tielläni tulossa hulluksi. Luojalle (ja työnantajalle) kiitos kirjoitusvapaasta, joka jatkuu vielä pari viikkoa.

Tämän sekoilun keskellä sain myös kiinni siitä, miksi jatko-osan kirjoittaminen on ollut kevyesti tuskaisaa. Sen kirjoittamisessa on faktori, jota ykkösessä ei ollut: kirjoittaessa tiedostaa koko ajan, että perkele, joku saattaa vaikka lukea tämän.

Ykkösosaa naputellessani suhtauduin koko projektiin aika realistisin ajatuksin. Alle viisi prosenttia kaikesta kustantamoihin tulleesta läpäisee kustannustoimittajan seulan. Olin saanut riittävän monta hylsyä tiedostaakseni, että tämä ei ollut läpihuutojuttu.

Eli esikoisromaanin kässärin kanssa saattoi irroitella aika vapaasti. Ei ollut tarvetta miettiä isompi tulokulmia eikä kohderyhmiä, kunhan vain koetti saada aikaan niin koukuttavan tarinan kuin mahdollista. Ja kun tuntui että ammun railakkaasti yli, saatoin aina ajatella, että nääh, ei tätä kukaan lue kuitenkaan.

Nyt taas mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat lukeneet ykkösosan ja tuijotan jokaista kakkososan kohtausta heidän silmälaseillaan. Eihän se nyt voi olla tästä kiinnostunut, tämä on kyllä tuolle lukijalle aivan liian siirappista, tuo lukija nimenomaan ei tykännyt tällaisista, voi voi sentään, ei tule mitään.

Siinä kun ykkösosaa kirjoittaessa olin omassa seurassani, nyt pääni sisällä pauhaa parvi entisiä, nykyisiä ja mahdollisia tulevia lukijoita, joiden äänet muodostava kaskaiden siritystä muistuttavan kuoron. Ja siihen kuoroon hukkuu jokainen järkevä ajatus.

Hmm, kaskaiden siritys. Saisikohan tämän ujutettua jotenkin kakkososaan? Paitsi että tuo tyyppi on kuullut mun käyttävän vertausta ennenkin. Ja tämä saattaa luulla, että viittaan sillä tapahtumaan x.

Tai sitten voi tietysti olla olemassa se pienenpieni mahdollisuus, että ihan itse teen elämästäni vaikeaa. Mutta ei nyt mennä siihen.