No, miten se kirja nyt sitten oikein syntyi? Miten minä tämän tein?

Jep, tämähän se kuuma kysymys on. Ja tämä tarina on pitkä. Kehotan ottamaan kupin kahvia ja hyvän asennon, jos uskot jaksavasi kahlata tarinan läpi.

Ensimmäinen sysäys kirjan kirjoittamiseen oli vähemmän mukava. Kaaduin kreikkalaisella rantakalliolla heinäkuussa 2011. Saman vuoden joulukuussa sain kuulla, että koko syksyn kuntoutettu nilkkani ei ollut edelleenkään luutunut vaan joutuisin leikkaukseen. Leikkaus tehtiin tammikuussa 2012 ja se tarkoitti kuuden viikon sairaslomaa, pääsääntöisesti sohvalla maaten.

Ensimmäiset saikkuviikot leikkauksen jälkeen menivät ihan mukavasti. Katselin dvd:eitä (oi aika ennen Netflixiä) ja tuijotin läpi niin paljon Jane Austenin tuotantoa, että oli siinä ja siinä, etten ruvennut kulkemaan kotona lampunvarjostin päässä.

Noin kolmen viikon aivottomuuden jälkeen sain äkkiä idean, että nythän minulla olisi aikaa. Pitäisikö repäistä ja kirjoittaa kirja? Aihe tippui käsiin sattumalta ja jonkinlaisessa inspiraatiossa aloin hakata kasaan tarinaa tytöstä, joka työskentelee viestintä- ja mainostoimistossa, polttaa hermonsa, irtisanoutuu ja lähtee maalle remontoimaan vanhaa rintamamiestaloa. Eskapismia parhaimmillaan.

Kässäri valmistui kevään 2012 aikana ja kokeilumielessä nakkasin sen yhteen kustantamoon. Hylsy tuli parin viikon sisällä. Laitoin paketin menemään toiseen kustantamoon, josta vastauksena oli syvä hiljaisuus.

Meni vuosi ja olin jo puolittain unohtanut koko asian, kun tästä toisesta kustantamosta äkkiä tulikin sähköpostia. Tarina kuulemma alkoi hyvin, mutta jännite katosi, kun päähenkilö irtisanoutui. Miten on, voisinko tehdä jutun uusiksi niin, että päähenkilö pysyisi töissä? Työyhteisöistä kertoville romaaneille olisi kuulemma nyt kysyntää.

No, toimittajataustaisena ihmisenä ja vieläpä kaupallisena toimittajana ajattelin saman tien, että hittojakos tässä, tehdään uusiksi. Samalla mietin, pitäisikö tästä masentua; palautehan käytännössä sanoi, että ensimmäiset 15 sivua oli ihan jees ja loput 135 voisin nakata romukoppaan. Mutta koska minulla ei ole vissiin oikein suotu tuota itsekritiikin lahjaa, ajattelin itse, että hei, joku OIKEA kustannustoimittaja on sitä mieltä, että jutussa on imua.

Ongelma oli, että sain samoihin aikoihin tietää olevani raskaana. Aloin pitää raskausaiheista blogia ja kun oma raskauteni oli kaikkea muuta kuin hyvinvoivaa aikaa, ei kirjaprojektille ollut aikaa eikä energiaa.

Kaivoin käsikirjoituksen naftaliinista vasta kun vauva oli maailmassa ja kun ensimmäistä kertaa imetysten välissä lähdin jonnekin itsekseni. Lapsi kasvoi, siirryin vauvamaailmasta hoitovapaalle ja kirjoitusaikaa oli hajanaisesti tuolloin tällöin – lähinnä silloin, kun olin varannut lapsenvahdin tai kun mies jäi lapsen kanssa illaksi kotiin ja minä lipesin kahvilaan koneen kanssa.

Sain käsikirjoituksen lopulta valmiiksi melkein kolme vuotta sen jälkeen, kun kustantamosta oli pyydetty uutta versiota. Lähetin sen ja pahoittelin viivettä. Kustannustoimittaja vastasi, että hän perehtyy ja palaan asiaan.

Palasikin, noin kolmessa viikossa, ja ilmoitti, että ei mahdu kustannusohjelmaan.

Hyvinhän se meni. Kolmen vuoden vapaahetket, heippa, tulipa tehtyä.

Siinähän sitten istuin kahden käsikirjoitusversioni kanssa. Toinen käsitteli downshiftaamista, toinen työelämää. Ja sitten tein sen, mikä olisi ehkä pitänyt tehdä ihan ensi alkuun: avasin Googlen. Kirjoitin sanat ”suomalainen chick lit” ja rupesin katsomaan, kuka Suomessa nyt yleensä julkaisee kevyttä naistenviihdettä. Ja sieltähän se löytyi, kustantamo Myllylahti.

Lähetin siis heille saatekirjeen kera jälkimmäisen version käsikirjoituksesta, jossa päähenkilö siis kamppailee työelämän puserruksessa. Myllylahdella oli alusta asti miellyttävän ripeä ja suoraviivainen meininki: vastausviesti tuli kolmessa viikossa.

Käsikirjoitukseen oli tartuttu suurella mielenkiinnolla, mutta tämän tekstin ongelma oli siinä, että se käsitteli liiaksi työelämää ja kirja oli sen ansiosta vähän liian synkeä.

Ja jälleen pääsemme siihen, että allekirjoittaneella ei taida olla liiemmälti itsekritiikkiä. Koska mitä tein? Heitin heille sen ensimmäisen käsikirjoituksen.

Laitoin saatesanoiksi pahoittelut, kerroin, että ymmärrän olevani jokaisen kustannustoimittajan painajainen – laita minulle sähköpostia ja saat paluuviestissä uudet 140 sivua, hurlumhei ja hellät tunteet. Mutta tässä nyt olisi tällainen kevyempi versio, jossa työelämää ei ole ensimmäisen viidentoista sivun jälkeen, että mites tämä? Olisko kiva, olisko?

Myllylahden kunniaksi on sanottava, että he suhtautuivat asiaan ihanan hyväntuulisesti. Kustannustoimittaja lupasi lukea myös toisen version ja palata asiaan.

Muutama viikko meni ja sain vastauksen. Tässä alkuperäisessä downshiftausversiossa olisi enemmän sitä jotakin, mutta teksti kaipaisi lisää tapahtumia. Mites, olisiko mitenkään mahdollista, jos kirjoittaisin vielä kolmannen version, jossa olisi sekä työelämää että downshiftaamista? Jos kyllä, niin he lupaisivat lukea senkin.

Eli here I go again (on my own). Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut ensimmäisestä kässäristä kuutisen vuotta.

Ja koska minulla ei edelleenkään ole mitään itsesuojeluvaistoa, mitä teen? No, aloitan kolmannen kerran alusta.

Samaan aikaan pyöri totta kai se arki, jossa tein päivät omia tuottajan hommiani mediatalossa ja iltaisin ja viikonloppuisin pyöritin pikkulapsiarkea miehen ja neljävuotiaan pallopään kanssa. Eli tuskin yllättää, että teksti ei varsinaisesti kulovalkeana edennyt. Jossain vaiheessa olin päässyt niin pitkälle, että olin ”raadellut” kaksi ensimmäistä versiota osiin, poiminut niistä ne osat, joita voisin kolmannessa versiossa käyttää, mutta siihen se sitten jäikin.

Sysäys kirjoitusprojektin loppuunviemiseen tuli loppusyksystä 2018, kun anoin ja sain kolme kuukautta virkavapaata. Syy ei varsinaisesti ollut tämä käsikirjoitus, vaan ihan yleinen elämäntilanteen rauhoittaminen, ajan saaminen lapselle ja stressikertoimien lasku, mutta kyllä toiveissa myös oli saada tämä käsistäni. Toisin sanoen olin ajatellut tekeväni tämän käsikirjoituksen valmiiksi ja siinä sivussa noin tuhat muuta hommaa. Käytännössä virkavapaani viimeisenä päivänä klo 16.30 lähetin käsikirjoituksen kustantamoon – ja siinä vaiheessa ne tuhat muuta hommaa olivat tekemättä.

Viimeisessä versiossa päähenkilö siis tasapainottelee työn ja remonttiprojektin välimaastossa, tekstistä löytyy komeaa sähkömiestä ja kalliolaista hipsteripoikaystävää, on väärinkäsityksiä ja fiilistelyä ja se yksi pakollinen seksikohtaus, jonka kirjoittaminen oli niin kiusallista, että ensimmäistä kertaa kirjoittamisen aikana harkitsin vetäväni kännin.

Ja niin saapui se armoitettu päivä tammikuussa, jolloin kustantamosta soitettiin ja onniteltiin: nyt teksti toimii, onneksi olkoon.

Eli miten meni noin omasta mielestä? Projekti vaati seitsemän vuotta, ison siivun vapaa-ajastani, lukemattomia tunteja lastenvahdin aikaa. Mutta toisaalta en tiedä olisinko sillä vapaa-ajallani tehnyt jotain sen järkevämpää jos en olisi kirjoittanut – todennäköisesti katsellut huonoja telkkariohjelmia.

Ja jotenkin mieleen on jäänyt ilta toissavuoden marraskuussa. Kävelin illalla pilkkopimeässä merenrannassa ja käsikirjoitus käväisi mielessä. Ja äkkiä minulla oli olo, että minun pitäisi pyytää Titalta (päähenkilö) anteeksi. Anteeksi, kun tämä kestää. Anteeksi, että sinun tarinasi ei ole vielä valmis. Anteeksi, etten ole ehtinyt työntää sinua kustantamoihin. Kyllä minä vielä joskus.

En tiedä onko se kovinkaan terve merkki, että huomaa käyvänsä keskusteluja fiktiivisen henkilön kanssa. Mutta itse ajattelin sillä hetkellä, että kyllä tämä sankaritar ainakin minulle on muuttunut aika eläväksi.

Seitsemän vuotta, kolme eri versiota, muutama mustelma ohimossa niistä hetkistä, jolloin hakkasin päätäni näppikseen. Tässä ollaan.

Mitähän sitä seuraavaksi ottaisi työn alle?