No, miten se kirja nyt sitten oikein syntyi? Miten minä tämän tein?
Jep, tämähän se kuuma kysymys on. Ja tämä tarina on pitkä.
Kehotan ottamaan kupin kahvia ja hyvän asennon, jos uskot jaksavasi kahlata tarinan
läpi.
Ensimmäinen sysäys kirjan kirjoittamiseen oli vähemmän
mukava. Kaaduin kreikkalaisella rantakalliolla heinäkuussa 2011. Saman vuoden
joulukuussa sain kuulla, että koko syksyn kuntoutettu nilkkani ei ollut
edelleenkään luutunut vaan joutuisin leikkaukseen. Leikkaus tehtiin tammikuussa
2012 ja se tarkoitti kuuden viikon sairaslomaa, pääsääntöisesti sohvalla
maaten.
Ensimmäiset saikkuviikot leikkauksen jälkeen menivät ihan
mukavasti. Katselin dvd:eitä (oi aika ennen Netflixiä) ja tuijotin läpi niin
paljon Jane Austenin tuotantoa, että oli siinä ja siinä, etten ruvennut
kulkemaan kotona lampunvarjostin päässä.
Noin kolmen viikon aivottomuuden jälkeen sain äkkiä idean,
että nythän minulla olisi aikaa. Pitäisikö repäistä ja kirjoittaa kirja? Aihe
tippui käsiin sattumalta ja jonkinlaisessa inspiraatiossa aloin hakata kasaan
tarinaa tytöstä, joka työskentelee viestintä- ja mainostoimistossa, polttaa
hermonsa, irtisanoutuu ja lähtee maalle remontoimaan vanhaa rintamamiestaloa.
Eskapismia parhaimmillaan.
Kässäri valmistui kevään 2012 aikana ja kokeilumielessä
nakkasin sen yhteen kustantamoon. Hylsy tuli parin viikon sisällä. Laitoin
paketin menemään toiseen kustantamoon, josta vastauksena oli syvä hiljaisuus.
Meni vuosi ja olin jo puolittain unohtanut koko asian, kun
tästä toisesta kustantamosta äkkiä tulikin sähköpostia. Tarina kuulemma alkoi
hyvin, mutta jännite katosi, kun päähenkilö irtisanoutui. Miten on, voisinko
tehdä jutun uusiksi niin, että päähenkilö pysyisi töissä? Työyhteisöistä
kertoville romaaneille olisi kuulemma nyt kysyntää.
No, toimittajataustaisena ihmisenä ja vieläpä kaupallisena
toimittajana ajattelin saman tien, että hittojakos tässä, tehdään uusiksi.
Samalla mietin, pitäisikö tästä masentua; palautehan käytännössä sanoi, että
ensimmäiset 15 sivua oli ihan jees ja loput 135 voisin nakata romukoppaan.
Mutta koska minulla ei ole vissiin oikein suotu tuota itsekritiikin lahjaa,
ajattelin itse, että hei, joku OIKEA kustannustoimittaja on sitä mieltä, että
jutussa on imua.
Ongelma oli, että sain samoihin aikoihin tietää olevani
raskaana. Aloin pitää raskausaiheista blogia ja kun oma raskauteni oli kaikkea
muuta kuin hyvinvoivaa aikaa, ei kirjaprojektille ollut aikaa eikä energiaa.
Kaivoin käsikirjoituksen naftaliinista vasta kun vauva oli
maailmassa ja kun ensimmäistä kertaa imetysten välissä lähdin jonnekin
itsekseni. Lapsi kasvoi, siirryin vauvamaailmasta hoitovapaalle ja
kirjoitusaikaa oli hajanaisesti tuolloin tällöin – lähinnä silloin, kun olin
varannut lapsenvahdin tai kun mies jäi lapsen kanssa illaksi kotiin ja minä
lipesin kahvilaan koneen kanssa.
Sain käsikirjoituksen lopulta valmiiksi melkein kolme vuotta
sen jälkeen, kun kustantamosta oli pyydetty uutta versiota. Lähetin sen ja
pahoittelin viivettä. Kustannustoimittaja vastasi, että hän perehtyy ja palaan
asiaan.
Palasikin, noin kolmessa viikossa, ja ilmoitti, että ei
mahdu kustannusohjelmaan.
Hyvinhän se meni. Kolmen vuoden vapaahetket, heippa, tulipa
tehtyä.
Siinähän sitten istuin kahden käsikirjoitusversioni kanssa.
Toinen käsitteli downshiftaamista, toinen työelämää. Ja sitten tein sen, mikä
olisi ehkä pitänyt tehdä ihan ensi alkuun: avasin Googlen. Kirjoitin sanat
”suomalainen chick lit” ja rupesin katsomaan, kuka Suomessa nyt yleensä
julkaisee kevyttä naistenviihdettä. Ja sieltähän se löytyi, kustantamo
Myllylahti.
Lähetin siis heille saatekirjeen kera jälkimmäisen version käsikirjoituksesta, jossa päähenkilö siis kamppailee työelämän puserruksessa. Myllylahdella oli alusta asti miellyttävän ripeä ja suoraviivainen meininki: vastausviesti tuli kolmessa viikossa.
Käsikirjoitukseen oli tartuttu suurella mielenkiinnolla,
mutta tämän tekstin ongelma oli siinä, että se käsitteli liiaksi työelämää ja
kirja oli sen ansiosta vähän liian synkeä.
Ja jälleen pääsemme siihen, että allekirjoittaneella ei
taida olla liiemmälti itsekritiikkiä. Koska mitä tein? Heitin heille sen
ensimmäisen käsikirjoituksen.
Laitoin saatesanoiksi pahoittelut, kerroin, että ymmärrän olevani jokaisen kustannustoimittajan painajainen – laita minulle sähköpostia ja saat paluuviestissä uudet 140 sivua, hurlumhei ja hellät tunteet. Mutta tässä nyt olisi tällainen kevyempi versio, jossa työelämää ei ole ensimmäisen viidentoista sivun jälkeen, että mites tämä? Olisko kiva, olisko?
Myllylahden kunniaksi on sanottava, että he suhtautuivat asiaan ihanan hyväntuulisesti. Kustannustoimittaja lupasi lukea myös toisen version ja palata asiaan.
Muutama viikko meni ja sain vastauksen. Tässä alkuperäisessä
downshiftausversiossa olisi enemmän sitä jotakin, mutta teksti kaipaisi lisää
tapahtumia. Mites, olisiko mitenkään mahdollista, jos kirjoittaisin vielä
kolmannen version, jossa olisi sekä työelämää että downshiftaamista? Jos kyllä,
niin he lupaisivat lukea senkin.
Eli here I go again (on my own). Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut ensimmäisestä kässäristä kuutisen vuotta.
Ja koska minulla ei edelleenkään ole mitään
itsesuojeluvaistoa, mitä teen? No, aloitan kolmannen kerran alusta.
Samaan aikaan pyöri totta kai se arki, jossa tein päivät
omia tuottajan hommiani mediatalossa ja iltaisin ja viikonloppuisin pyöritin
pikkulapsiarkea miehen ja neljävuotiaan pallopään kanssa. Eli tuskin yllättää,
että teksti ei varsinaisesti kulovalkeana edennyt. Jossain vaiheessa olin
päässyt niin pitkälle, että olin ”raadellut” kaksi ensimmäistä versiota osiin,
poiminut niistä ne osat, joita voisin kolmannessa versiossa käyttää, mutta
siihen se sitten jäikin.
Sysäys kirjoitusprojektin loppuunviemiseen tuli
loppusyksystä 2018, kun anoin ja sain kolme kuukautta virkavapaata. Syy ei
varsinaisesti ollut tämä käsikirjoitus, vaan ihan yleinen elämäntilanteen
rauhoittaminen, ajan saaminen lapselle ja stressikertoimien lasku, mutta kyllä
toiveissa myös oli saada tämä käsistäni. Toisin sanoen olin ajatellut tekeväni
tämän käsikirjoituksen valmiiksi ja siinä sivussa noin tuhat muuta hommaa.
Käytännössä virkavapaani viimeisenä päivänä klo 16.30 lähetin käsikirjoituksen
kustantamoon – ja siinä vaiheessa ne tuhat muuta hommaa olivat tekemättä.
Viimeisessä versiossa päähenkilö siis tasapainottelee työn
ja remonttiprojektin välimaastossa, tekstistä löytyy komeaa sähkömiestä ja
kalliolaista hipsteripoikaystävää, on väärinkäsityksiä ja fiilistelyä ja se
yksi pakollinen seksikohtaus, jonka kirjoittaminen oli niin kiusallista, että
ensimmäistä kertaa kirjoittamisen aikana harkitsin vetäväni kännin.
Ja niin saapui se armoitettu päivä tammikuussa, jolloin
kustantamosta soitettiin ja onniteltiin: nyt teksti toimii, onneksi olkoon.
Eli miten meni noin omasta mielestä? Projekti vaati
seitsemän vuotta, ison siivun vapaa-ajastani, lukemattomia tunteja lastenvahdin
aikaa. Mutta toisaalta en tiedä olisinko sillä vapaa-ajallani tehnyt jotain sen
järkevämpää jos en olisi kirjoittanut – todennäköisesti katsellut huonoja
telkkariohjelmia.
Ja jotenkin mieleen on jäänyt ilta toissavuoden
marraskuussa. Kävelin illalla pilkkopimeässä merenrannassa ja käsikirjoitus
käväisi mielessä. Ja äkkiä minulla oli olo, että minun pitäisi pyytää Titalta
(päähenkilö) anteeksi. Anteeksi, kun tämä kestää. Anteeksi, että sinun tarinasi
ei ole vielä valmis. Anteeksi, etten ole ehtinyt työntää sinua kustantamoihin.
Kyllä minä vielä joskus.
En tiedä onko se kovinkaan terve merkki, että huomaa
käyvänsä keskusteluja fiktiivisen henkilön kanssa. Mutta itse ajattelin sillä
hetkellä, että kyllä tämä sankaritar ainakin minulle on muuttunut aika
eläväksi.
Seitsemän vuotta, kolme eri versiota, muutama mustelma
ohimossa niistä hetkistä, jolloin hakkasin päätäni näppikseen. Tässä ollaan.
Mitähän sitä seuraavaksi ottaisi työn alle?